Kas kun tulikin muisteltua Henrikssonin Helmi-vainaata, naapuria lapsuudestani.

Istun kivella enka ihan milla tahansa kivella. Kivi oli Puolan ja Tshekkoslovakian rajapyykki maailmansotien valisena aikana.

Takapuoli on Tshekkoslovakian puolella ja naama katsoo kohti Puolaa. Suunta ei ole poliittisesti eika  mielikuvilla valittu. Entisen Tshekkoslovakian puolelta tuulee pirusti, ja tuulenkestava takki suojaa paremmin selan puolelta.

Olen Karpaateilla Chornohoron vuorijonon huipulla noin 1800 metrin korkeudessa. Tana paivana edessa aukeaa Ukrainaa ja takana haamottaa Ukrainaa.

Kumpaankin suuntaan nakee kauas, kymmenia kilometreja. Nakyvissa ei ole kallioisia vuorenhuippuja, enemmankin kuin tunturia, jossa ruoho kasvaa kituisesti. Alempana vihertaa kirkkaammin: siella kiemurtelee noin metrista kakkaramantya. Kauempana haamottaa useita, yha sinertavammaksi muuttuvia kaukaisia ja utuisia uusia huippuja.

15-vuotiaana ajelin Laitilassa ylpeana keltaisella Valmetilla. Ylla oli Rehu-Raision haalarit ja paassa Hankkijan lippalakki. Traktorin takana oli aes: oli kevatkylvojen aika.

Hurauttelin pelto polyten Henrikssonin peltoa Torrevainiossa, kun tuttu naky odotti kanalan takana. Helmi-mummeli odotti kadessaan kori, jossa tiesin olevan kahvia ja evasleipia. Pelto oli jo ollut vuosikausia meilla vuokralla, mutta Helmi koki yha velvollisuudekseen tuoda evaat tyomiehelle.

Nyt Karpaateilla avaan evaskippoani, jonka rouva Dantshuk ojensi minulle, kun aamulla lahdin vuorille Verkhovenan kylasta.

Helmin evasleivissa lauantaimakkarat olivat aina vahintaan sentin paksuisia. Rouva Dantshuk pistaa paremmaksi. Leipien paalla olevat juustonsiivut ovat varmaan puolitoistasenttisia. Vieressa olevat kinkunviipaleet ovat yhta paksuja. Jaksaa nailla evailla palata rinnetta alaspain takaisin kylaan.

Verkhovena on kyla Karpaateilla, jossa onnistuin hankkiutumaan kotimajoitukseen. Rouva Dantshukin kanssa yhteisia kielia ovat elekieli ja venajan-sanakirjani. Hanen jo aikuinen tyttarensa Galina osaa vahan saksaa.

Ensinakemalta isomman huomion tyttaressa vie kuitenkin avonainen paidankaulus. Rouva Dantshukin muistan liikavarpaista, jotka Suomessa olisi korjattu leikkauksella.

Ilta pimenee Verkhovenassa. Katuvalot eivat ylla Dantshukin taloon, joka alkaa hiljeta. Kavelen pihalle ja ihmettelen tahtitaivasta: ensin satoja tahtia, hetken paasta tuhansia, pian jo melkein aarettomasti.

Talon kaksi kissanpentua kehraavat jaloissani. Pimeassakin naen kissat porroturkkisillaan. Kauempana kilisee lehmankello.